keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

10 kuukautta nyt ja tässä

En oikeen tiedä miten mun pitäisi aloittaa tää postaus. Kai pyytää anteeksi... Tai no mun harrastus, mun blogi. En kirjoita tätä siksi, että kukaan säälisi mua tai vastaavaa. Kirjoitan tämän, koska halua jakaa tämän ihmisien kanssa, jotka ovat samanlaisessa tai vastaavassa tilanteessa. Luketaa loppuun ja tulkaa vasta sitten kommentoimaan.

Mulla on niin paljon sanottavaa kaikesta, mutta en tiedä mistä aloittaisin. Ehkä alusta. Oli sateinen kesäkuun aamupäivä Lohjan aluesairaalassa.  Kello oli 10.53, kun minä kiljaisin ensimmäisen kerran. Suomi oli voittanut jääkiekon maailmanmestaruuden alkukesästä ja juhannuskin oli juuri vetetty. Okei okei, ei niin alusta. Jos mennään semmoiset 10 kuukautta taaksepäin.

Oli toukokuu, Mulla oli kaikki hyvin, porukat lähti kiertämään eurooppaa asuntoautolla. Sain koko talon käyttööni ja sain käydä koulua.. tai no koulu oli vähän ruvennut takkuilemaan jo tässä vaiheessa. Tuntu vaan, että asiat koulussa ja kotona alkoi kasaantua. Lintsasin koulusta, koska aamuisin vaan en päässyt sängystä ylös. Valehtelin opettajille olevani kipeä.

Elämääni oli myös tullut asia, jota olin kauan haaveillut, Teatteri. Rakastin sitä, kaikkia niitä harjoituksia ja sitä tunnelmaa. Niin ja teatterin rinnalla ajoin myös ajokorttia. Kun koulu oli niin sanotusti "hoidossa", mitä se ei todellakaan ollut, pystyin keskittymään yksin oloon, teatteriin ja autokouluu. Olo helpottui hetkeksi.



Eräänä viikonloppuna tylsyyttäni kiertelin netissä ja törmäsin ihanan poikaan, joka tuli juttelemaan mulle. Hän kuivaili itseään urheilulliseksi ja mukavaksi. Vaihdettiin kyseisen pojan kanssa Skype osoitteet. Poika vaikutti todella mukavalta ja minulla oli vähän kiire teatteri harjoituksiin, joten ajattelin pyytää poikaa illemmalla kylään ja lupasin viestittää treenien jälkeen. Näin tapahtui ja poika tuli katsomaan elokuvaa mun kanssa. Olin sopinut samalle päivälle erään hyvän ystäväni kanssa, että hän tulee myöhää illalla meille ja jää joksikin aikaa meille minun seuraks. Poika saapui yhdeksältä, juttelimme ja katsoimme elokuvaa. Ennen kun huomasimmekaan aika oli kulunut ja kello oli jo kaksi. Ystäväni soitti ja sanoi olevansa oven takana. Ajantaju oli kadonnut kokonaan. *BLOP* Ajatuskupla poksahti. Hupsis tulipa imelä tarina. No kuten arvata saattaa tapasin unelmieni miehen ja nykyisen poikaystäväni Patrickin (Paten).



Kaikki oli niin ihanaa, kun hattarassa olisi elänyt. Kunnes viikko seurustelun alusta Pate lähti kuukaudeksi Indonesiaa. No elämä jatkui kovasta ikävästä huolimatta. Aloitin työn eräässä laboratoriossa. Pidin siitä työstä. Minulla oli mukavia työkavereita ja tietysti teatteri harjoitukset jatkui. Kesäkuu meni vauhdilla töissä, teatterissa ja autokoulussa. Porukat tuli takaisin Espanjasta. Koitti päivä jollon sain ajokortin! Samana viikonloppuna vietettin kavereitten kanssa mun ja Sofian synttäreitä suvimajalla. Suvimaja on lähellä karkkilaa oleva mökki, jossa on päärakennus ja rannassa sauna.

Koitti heinäkuu. Pate tuli takaisin Indonesiasta. Työ alkoi tuntua raskaalta, skippasin teatteri harjoituksia ilman syytä. Yhtäkkiä tapahtui jotain. Lopetin kaiken. Työn, teatterin, lenkkeilyn, kaiken. En yksinkertaisesti enää henkisesti jaksanut. Olin palanut loppu. En aluksi halunnut uskoa sitä. Ei mulle voi käydä tälleen. Olen aina hoitanut asiat enemmän tai vähemmän kunnolla. Ajattelin, että se menee ohi. Olin vaan Vantaalla Paten luona ja yritin rentoutua ja selvittää ajatuksi ennen kun kolmas amis vuosi alkaisi.



Koitti elokuu. Aloitin koulu. Kaikki meni hyvin, mutta sain kuulla, että muutama opettaja oli haukkunut mua, kun jäin keväällä pois koulusta. Asioita oli kasaantunut keväällä ja ne löi vasten kasvoja syksyllä. Ehdin käydä koulua viikon, kun päätin "karata" kotoa. Lähdin aamulla kouluun perheen autolla ja tulinkin heti koulun jälkeen vantaalle ja aijon alkaa käymään täältä koulua. No iskä ei ollut samaa mieltä, joten menin kotiin ja juttelin vanhempien kanssa. Kävin taas pari päivää koulua ja päädyin eräänä aamuna itkien mummon luokse, kun en vaan enää pystynyt menemään kouluun ja mummo pakotti mut menemään juttelemaan kuraattorille. Jutteltiin asiat niin, että keskeyttäisin koulun terveyssyistä ja pääsin käymään psykiatrisella terveydenhoitajalla. En tiedä paljonko aikaa kului, mutta vietin paljon aikaa vantaalla, koska sain paniikkikohtauksia ja ahdistuksia kotona. Omahuone oli pahin paikka. Siellä olin kokenut niin paljon pahoja ahdistuksia, etten pstynyt olemaan yksin. Kotona Karkkilassa pystyin olemaan hädintuskin yhden yön.

Lopulta muutin vantaalle, koska se tuntui helpoimmalta vaihtoehdolta. Tuli niin sanottu toipumis vaihe. Sain paniikkikohtauksia säännöllisesti. Sillon tukeuduin todella paljon Pateen, joka auttoi mua tosi paljon. Välillä tukeuduin ehkä liikaakin, josta seurasi se, etten pystynyt olemaan enää ilman Patea (niin pelottavalta kun se kuullostaakin.) En saanut stressata mistään, sain pienestäkin stressistä kohtauksen.

Vihdoin joulukuussa alkoi kokonaan helpottaa ja uskaltaduin töihin. Joulukuusta tähän päivään en ole saanut, enää panikki- tai ahdistuskohtuksia. Olen kokellut muutamaa eri työpaikkaa, mikään kuitenkaan ei ole ollut sopiva.

Entäs nyky hetki?
Jos rahapulaa ei lasketa kaikki on hyvin. Olen lihonnut 10 kiloa viime kesästä (onneksi sille voi tehdä jotain), olen edellen korviani myöten rakastunut ja onnellisesti parisuhteessa, sain töitä mäkkäristä, meillä on pian muutto omaan asuntoon ja tulevaisuus näyttää jo valoisammalta.


Ei mulla muuta ollut. Toivon, että olette armollisia ja ymmärtäväisi. Jos joku nyt luulee sielä edelleen, että huomiohuoraan. Ota jooko muovipussi, täytä se kaurahiutaleilla ja tulista sinappia ja laita se päähäsi. En tiedä miksi, mutta tee silti niin.

Ystävällisin terveisin tämän blogin kirjoittaja Kati

8 kommenttia:

  1. Tosi hyvä teksti kati! kaikkea hyvää sulle, poikaystävällesi ja tulevaisuudellenne :3 T. blogiasi alusta asti seurannut

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon. Mahtavaa, että olet jaksanut seurata mua niin kauan. Kiitos :)

      Poista
  2. Voi tsemppiä paljo!! <3 ja toivottavasti alat postailemaan ja tekemään videoita taas kun pystyt/haluat :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Kyllä varmasti alan taas postailemaan ja toivottavasti tekemään myös videoita.

      Poista
  3. Ihana kuulla susta! Mä ymmärrän parenmin kuin hyvin sun tilannetta, itse oon sairastanu masennusta jnejne. Tsemppiä hurjasti ja ihanaa kun oot onnellinen ♥

    VastaaPoista
  4. mahtavaa et kaikki on taas parempaa päin! älä ota blogias/videoiden tekoa minään ''pakkotyönä'' vaa postaile siihen tahtiin mikä itestä tuntuu parhaalta :) tsemppiä ja ihanaa ku tulit takas <3

    VastaaPoista